Olen, olen nuori aikuinen nainen. Nainen joka yrittää nähdä maailman kauniina ja puhtaana, yrittää olla sanojensa takan. Tosin aina säännöllisin väliajoin huomaan itsekurini ja sanojeni olevan vain turhaa yrittämistä ja itsetuntonsa nostamista jalustalle jolta se oli jo päiviä sitten vierinyt alas.

Toisinaan katsoessani peilikuvaani rakastun siihen, sillä rakkaudenmäärällä jota itse saan aikaiseksi jaksan hyppiä, pomppia laulaa ja tanssia päivän, toisenkin joskus jopa viikon. Kunnes rakkaus sammuu ja kauniin neitosen kuva on haalistunut, tilalle on tullut jotain epämuodostunutta ja rumaa.

Minun on vaikea myöntää itselleni että minulla on pakkomielteitä, mutta tänään teen sen. Tänään asiasta ilmoitan melkein julkisesti. Jos nyt jotain blogia voi edes mainita julkiseksi informoinniksi. Pakkomielteitä pyrkiä täydellisyyteen, ja jos vain mahdollista tehdä täydellisestä vielä täydellisempää. Olkoon asia sitten ruuanlaittoa, siivoamista tai töiden tekoa. Puhumattakaan omasta itsestäni ja vartalostani josta melkein näen painajaisia. Se on sairautta! Mutta ei ole olemassa hoitokeinoa, ellei psykiatreja lasketa mukaan, mutta niiden luona en ala käymään, vaikka pienet juttutuokiotkin tekisivätkin hyvää. Ei, minun on saatava yksin pääni sisällä vahvat muurit murtumaan. Itsehän olen ne omin voimin rakentanutkin.

Liian monet naiset kamppailevat ulkonäönsä takia ja tekevät melkein mitä tahansa saadakseen kilon jos toisenkin pois. Liian monien nuorten tyttöjen esikuva on musiikkikanavan musavideoissa puolipukeissa peppuaansa pyörittelevät hyväkroppaiset tytöt. Vihaan mediaa ja sitä mitä nais ihanne mallia ne järkyttävän suoralla tyylillä tyrkyttävät. Mutta samoja vaikutteita minäkiin imen mieleeni kuin yläasteelle päässeet finninaamat. Herran jestas, olen yli 20:n ja käyn pääni sisällä niitä kamppailuja joita ylä aste ikäist käyvät aamusta iltaan. Minun kampailuni alkoi myöhään, vuosi sitten ja tulee jatkumaan hautaani asti ellen sa päänisisällä sitä ääntä vaimenemaan joka huutaa vain :lihava, ruma, haiseva epämuodostunut luuseri!

Toisaalta enhän minä opiskeluni aikoina mitään murrosikää ja sen tuskia kokenut, tosin kehityin naiseksi opintojeni ohessa ilman mitään murheita. Murheita tai paineita siitä mitä muut minusta ajattelevat. Mutta mihin se huoleton elämän asenteeni oikein hävisi? Roskiin koulukirjoneni mukana?  Tosin olenhan minä vieläkin osittain se sama vanha huoleton tyttönen, enhän juurikaan meikkaa tai käytä ns. "muotivaatteita"..tosin ei ne minulle sopisikaan elämänkatsomukseni ja peritaatteitteni takia.

Mutta miksi minä vihaan itseäni niin paljon? Onko syynä se että saan perääni vihellyksiä ja käännän katseita melkein missä tahansa liikkuessani? Pelkään että en ole enään yhtä viehähtävä kuin ennen jos lihonkin sen kilon tai kaksi? Oikeasti olenko minä edes lihava? Tilastojen mukaan minun painoni on kiikun kaakun normaalipainoisen alarajalla. Mutta minulla ei ole näin hyvä olla. Ei, ei vaikka olisin sen viisi kiloa laihempikin. Ei, ei hyväoloni tule siitä paljonko vaaka tänään näyttää. En vain pysty rakastamaan itseäni niinkuin yksi henkilö tässä maailmassa rakastaa minua.

Hän rakastaa minua, mitä hän oikein minussa näkee? Hän rakastaa minua vaikka kerran jo jätinkin hänet ja painuin toisen miehen  kanssa sänkyyn. Hän otti minut takaisin kun ilmotin että en ole päässyt hänestä yli, vaikka kuinka yritinkin. Hän rakastaa minua vaikka mielialani muuttuu tunnin välein itse saatanasta maailman suloisimpaan ja viattomimpaan enkeliin. Minussa täytyy olla jotain, mutta minun täytyy oppia näkemän se, niin pystyn olemaan sinut isteni kanssa.

Tulen blogissani kirjoittaamaan tuntemuksistani niin iloiseen kuin itsesäälirypemis tyyliin. Yritän tämän kautta päästä erooni ongelmista, ongelmista jotka vain minä näen. Jos jollain on jotain kommentoitavaa niin sana on vapaa. Mutta tarkoituksenani ei ole tehdä mitään nyhyy elämä on paksaa-tahdon kuolla blogia. Tarkoituksenani on oppia elämään itseni kanssa. Saatan itkeä joidenkin mielest ihan turhasta viikkon, mutta se mille itken on minulle sillä hetkellä suuri asia. Kuten lapsena jäätelötötterötkin olivat paljon suurempia.

Olen herkkä mutta samalla helvetin kylmä, kylmä koska en uskalla näyttää sisintäni kaikille siinä pelossa että paljastan jotain, jotain jonka paljastaminen teksi seurustelusuhteelleni terää. Ei vain pysty heikkouttaansa näyttämään koska omat silmänsäkkin siltä sulkee.

Poden syyllisyyttä aina kun syön jotain hyvää, varmaankin siksi että päivittäin suuhuni menee jotain joka on kunnon sokeripommi. Ei, en laske kaloreita, mietin vain aina naposteltavien jälkeen: tämän olisi voinut jättää tekemättä. Aloitin tänään karkki-jäätelö lakon. Tosin tiedän itsekurini heikkouden, mutta yritän taas. Vai olisiko sittenkin parempi ottaa käyttöön ns. karkkipäivä? Ken tietää...